Mä olen aina ollut kova suorittamaan.
Tykkään saada aikaan. Rakastan listoja, rakastan rastia ruutuun, rakastan sitä tunnetta, kun jokin projekti on valmis. Mulla on tavoitteita, suunnitelmia ja drivea mennä eteenpäin – ja se on mulle luontaista. Se on ollut yksi syy siihen, miksi oon pystynyt rakentamaan oman digibisneksen.
Mutta tällä kaikella on myös varjopuoli.
Mä olen usein liian ankara itselleni.
Ja suorittamisen keskellä unohtuu yksi tärkeä asia: pysähtyä ja katsoa, kuinka pitkälle oon jo päässyt.
Monesti kun saavutan jonkin tavoitteen, mun ensimmäinen ajatus ei ole “vau, hyvä minä!” vaan “okei, mitä seuraavaksi?”
Ja se jatkuva eteenpäin meneminen ilman pysähtymistä voi viedä ilonkin niistä asioista, joita varten tätä kaikkea ylipäänsä teen: vapaus, oma rytmi, merkitys.
Oon joutunut tietoisesti opettelemaan tapaa katsoa taaksepäin lempeämmin.
Kysymään:
– Mitä kaikkea oon tehnyt viimeisen kuukauden aikana?
– Mistä voisin olla itselleni kiitollinen?
– Mihin asiaan en olisi uskonut vuosi sitten kykeneväni?
Nää pysähtymisen hetket ei ole suorittajalle helppoja. Ne ei tunnu “tehokkailta”. Mutta ne on usein kaikkein tärkeimpiä – ne muistuttaa, että mä en rakenna tätä elämääni vain listojen vuoksi, vaan itseni vuoksi.
Ja tiedätkö mitä?
Pysähtyminen ei tarkoita luovuttamista.
Se tarkoittaa, että annat itsellesi luvan hengittää ja nähdä oma arvosi – ei vain tekemisen vaan olemisen kautta.
Jos säkin oot kova suorittamaan, niin tässä mun pieni lempeä muistutus:
Sun ei tarvitse ansaita lepoa tai kiitosta vain saavutuksilla.
Sä oot jo nyt arvokas – juuri siinä missä olet.
Pysähdy tänään hetkeksi.
Katso, miten pitkälle sä oot jo tullut.
Ja kiitä itseäsi.
Koska sä oot tehnyt enemmän kuin ehkä huomaat.